Talo alkoi olla jo melko mukavassa asuttavassa kunnossa, mutta joitakin aika olennaisia sisäpuuhia vielä riitti.
Katto- ja nurkkalistoja puuttui edelleen; vakavampi puute kuitenkin oli ylätasanteella, jossa ei vieläkään ollut kaidetta portaikkoon avautuvan aukon reunalla. Olihan kaiteen puute hyvä veruke, jonka turvin saattoi kieltää sukulaisten pikkulapsia menemästä yläkertaan (työhuoneen tavaroita hypistelemään), mutta nyt Iriksestä oli alkanut tuntua, että aika alkaisi olla todellakin kypsä tuonkin kohdan kuntoon saattamiseen.
Iriksen ja Antonin kotikaupungissa piti entisen veneenrakentaja Isakssonin poika vanhan tavaran kauppaa, joka “ostaa romua & myy antiikkia”. Sieltä Anton oli löytänyt mielestään riittävän hyväkuntoista materiaalia, josta aikoi värkätä tuon kaivatun kaiteen yläkertaan.
Iris ei kuulunut Antiikki-Isakssonin vakioasiakkaisiin, eikä häntä suuremmin ilahduttanut myöskään kaiteen teko pulikoista, joita Anton posket punottaen kantoi kotiin. Kaide oli kuitenkin saatava, ja taloprojektiin oli jo uponnut niin paljon rahaa, että kaikki säästö oli tervetullutta.
Lopputulokseen Iris oli kuitenkin varsin tyytyväinen: eivätpä olleet menneet hukkaan kaikki ne tunnit, jotka Anton oli viettänyt kaidetta ja tolppia hioen, maalaten ja lakaten.
Siitä se ehkä tulee, kauan odotettu kaide
Itse portaikko oli ollut jo pitkään paikoillaan, mutta porrasaukon reunaan ei oikein meinannut löytyä riittävän samanlaista kaidetta. Lopulta Minimaailmasta bongasimme tarvikkeita, joista tuunaamalla saimme ihan kelvollisen kaideviritelmän. Viimeistelyssä noudatettiin samaa linjaa kuin portaikossa ja vähän muuallakin talossa: tolppiin puolikiiltävää Helmi-maalia, kaiteeseen ja tolppien aluslautaan petsi ja puolikiiltävä lakka.
Uteliaita katsojia ritti vähän väliä
Nyt voi lapsetkin päästää yläkertaan
